Ajatuksia maanantai aamun alkajaisiksi :)

On se jännää, miten tää elämä menee. Toisinaan tuntuu, että ei tästä tuu mitään, mutta sitten jostakin pienen tuulenvireen lailla tulee tuulahdus enkelin siiven havinana, että kaikki järjestyy. Ja niin kait se onkin. Pitäs vaan uskoa, vaikka kuinka ahdistaisi tai tuntuisi toivottamalta. Mutta, mutta, eipä nyt tämmösiä surumielisiä juttuja heti maanantain alkajaisiksi. Mennään ilosempiin aiheisiin........

                  Jännitystä :)

Tänään oli jännä päivän aloitus! Mun tytär oli radiohaastattelussa! Ai hirviää, ku jännitin :) Täällä kotona "virittelin" nettiradion oikeelle taajuudelle. Ja kävelin levottomana eestakasi ennen lähetyksen alkua. Kämmenet ja jalkapohjat hikosivat! Voi hulluutta!! :D Mulla jännitti AIVAN mahottomasti! Miehellä oli vapaapäivä ja se vähä naureskeli mulle ja sano, että kyllä se tytär pärjää. Ja sitten se alko, se haastattelu...... ooooo, mun tytär siellä, voi, voi, mitenhän sen käy, ku tiijän, että sekin on sellanen jännittäjä...... Mutta oikein hyvinhän se meni! Oon kyllä NIIN ylpeä hänestä ja ihanaa, että sai työstänsä vapaata, että pääs tuonne. Olihan se hänelle itelleenkin iso juttu. Onneksi hänellä oli pikkusiskonsa "henkisenä tukena" siellä isossa maalimassa <3

                                                       Rakkaat tyttäret <3

Kyllä nuo tyttäret on mulle TOSI tärkeitä! Asuvat kuka missäkin, ympäri Suomea :) Kun täältä pohojosesta pääsen lähtemään, niin tulee siinä muutama tuhat kilsaa ajettua, ku "rundin" käy läpi. Mutta on se sen arvosta! Todellakin! Ihanaa nähä jokaista yksinään ja perheineen. Ja tietty niitä rakkaita "mummon mukuloita" :) Ikävä on toisinaan kova. Kyyneleet tulee ja tuntuu, että heti pitäs päästä niitten luo, niin tyttöjen kuin näkee nuita pikkusia. Mutta ovat kuiteski sydämmessä aina <3 Mutta ohan meillä se oma "kanava", "vatsappi", jonka kautta ollaan kyllä päivittäin kuulolla keskenämme. Paitsi mun känny nyt temppuilee välillä, että sitte kaikki viestit saattaa tulla yhtenä ryppäänä. Siinä sitte luen niitä ja koitan miettiä, että, ku kommentoin jotaki, niin pittää laittaa ensin nimi, että tuolle tuota ja tuolle tuota. No, mun puhelin elää omaa elämäänsä :) Oi, ku äiti alko hempeilee, mutta tosi asiahan tuo on. Tyttäret on mulle rakkaita, nyt ja aina!!

                        Miun pikku fani <3

Tätä blogia ku aloin kirjottelee ja sanoin siitä tyttärilleni, niin olen saanut ittelleni vissiin oikeen "fanin", joka kuulemma oottaa innolla "mummon juttuja" :D Se onkin kiva, että ees joku on kiinnostunu siitä, mitä minä kirjottelen ja oottaa aina jatkoa ;) Että terkkuja vaan sinne mummon rakkaalle pikku fanittajalle <3

                                       Lumi, mikä ihanuus :(

Jaa, mitäpä sitten. Nyt en keksi oikein mitään, mutta kuhan tässä taas inspis iskee, niin kirjottelen :)..... Jaa-aa, vielä kuiteski muutama juttu.
Ulukona oottaa portaitten eessä lumikinos, mikä pitäs raivata pois. Oi ei, ku ei millään kehtais lähtä lapioimaan sitä..... nimittäin täälläki päin on ollut sen verran lauhaa, että tuli kuistin katolta lumet alas ja tietysi portaitten etteen :D Ja ohan nuita lumitöitä tänä talvena ollut niin pirusti, että välillä on tuntunu, että mihin himskattiin minä tämän kaiken paan!Ja meillä ku ei kuitenkaan oo ihan pieni piha, että saa tehä töitä, niin, että hiki tullee. No, eipähän tartte lähtä punttisalille :) Pysyy "vanaha akkakin" kondiksessa :D Nimittäin, ku mies on töissä, niin minä oon luvannu hoitaa lumityöt kotona! Eikö ookki ihan reilua? :) Aattelin tässä taannoin, että ku tuota lunta meillä on ihan kylliksi asti, niin valtiohan vois myyvä sitä tuonne saharaan, jos siellä on kamalan kuivaa. Siellähän se muuttus veeksi ja kastelu toimis ja Suomen valtio sais rahhaa! Että sinne vaan ! Heh-heh-heko-heko, mikä mahtava idea! :D :D

Ja ei kait sitä nyt muuta, ku heippa tältä erää ja taas tavataan ;)

PS. Tänne saa kyllä kommentoida, jos mieli tekkee, eipähän oo sitte ihan yksin puhelua ;)

Aamuyön tunteina....

Jaahas, heräsin yllättäen tässä kolmen aikoihin. Kiepuin sängyssäni, ei ku makasin käjet ristissä ja mietin tätä blogia. Niin, eikö nyt ihmisellä olisi keskellä yötä parempaa tekemistä, ku miettiä tätä blogia??? No, hei haloo, sitähän pitäs nukkua!!! Mutta ei meikäläisellä! Nukkumaan menin normiaikoihin meille, eli noin puol yksitoista ja sitte herään klo 03.16! Voi pyhä jyssäys sentään! Tämmöstä se joskus on. Sitä saa sanoa, että sama pää ku on kesät talavet, niin tätä se teettää.

No, ei kait siinä mittää.... nousin ylös ja pirteästi hyppien (ja höpö-höpö), varovasti hiippaillen menin keittiöön, jossa kappas vaan oli astianpesukone päällä. Siis olihan se "hommasa hoitanut", mutta jäänyt siihen lepotillaan tai miksikä sitä nyt sanotaan.... no kuitenki, sammutin sen, join vettä ja taas iloisesti hyppien (ja heko-heko), hiippailin hiirenhiljaa tänne toiseen makkariin, ns.työhuoneeseen, jotta mies saisi nukkua rauhassa. Miun kulta rakas <.3. No se oli vaan pieni välihuomautus. Mutta tosi se on, tuo mies on mulle kyllä tosi rakas! Mutta siis, hiippailin tänne ja .... kone päälle ja kirjottamaan....

Häh? Mitä? Täällä päivitykset menossa! Voi taateli sentään! Mitä minä nyt teen???? "Älä sammuta konetta, älä sammuta konetta".... no, joo, joo, en sammuta, en! Jaa-a, mitä siis nyt? Odottelua, no sitähän tää mun elämä on ollu viimeset puolitoista vuotta! Ai, että mitä oon oottanu? Noo-oo, lottovoittoa, kuuta nousevaa ja seuraavaa päivää (heh-heh :D). Eikö sitä oo siinäki? :D

               HEIKOIN LENKKI!

Mutta totta puhuen, ihan rehellisesti sanottuna ja minähän oon aina, siis AINA, rehellinen, hyvin, hyvin rehellinen ihminen :) Joo, joo, ihan tosi! Siis kävi niin köpelösti, että uuvahin kaiken henkisen paineen alle.. .siitä saikulle, jolla oon vieläki. Niin, vieläki! "Mie romahan". Tää on hirveetä! Hävettää! Miten mulle voi käyvä näin?? Möreä ääni kysyy ja vastaa;" Hei, kuka on tämän pelin heikoin lenkki?-> Sinä Päivi!" No en oo, en halua olla! Haluan olla yhtä vahva, ku muutki ja vahvempiki!!! Mie en suostu tähän! EN! "Masentaako?" No ei masenna, ku VITUTTAA niin perkeleesti!
Onhan se kova pala. Ainaki itelle, mutta varmaan läheisilleki, en mie sitä oo sen kummemmin niiltä kyselly.
Mutta minkä sille voi, mie en oo robotti! EN OO! En jaksa ja piste!

                                 APUVA, MITEN TÄSTÄ ETTEENPÄIN?

Eka puoli vuotta meni siihen, että keräsin pikku hiljaa voimia itelleni. Nukuin aikas paljo ja ketään en halunnut tavata. Käpertyä vaan omaan pieneen sykkyrään ja olla piilossa, kaikelta pahalta. Pystyin nukkumaan lähes vuorokauven ympäriinsä, mutta silti väsytti. Keho ja mieli ei saanut lepoa. Ja sitte oli jaksoja, että uni ei tullu/ei vaan pystyny nukkuu, ku oli kovat itsesyytökset omasta "heikkoudesta" ja asiat pyöri mielessä. En viittiny kertoa ees läheisilleni, että joo, mä oon saikulla ja kuule, ihan uupumisen takia! No, joo, ei vaan kehannu, hävetti! Valehtelin ensi alkuun, että pijän pitämättömiä lomia pois! No mitä lomia? Eihän mulla ollut mitään lomia rästissä! Kuiteski äkkiä vanhempani ja veljeni äkkäsivät, että "et sinä lomalla voi olla!" Niinpä sitte piti "tunnustaa syntisä". Olihan se tietylllä tavalla helpotus, ettei tarvinnu valehella ja näytellä muuta. Todella helpotti ja sitte sekin, että omat lapset tiesivät. Mies tiesi tietysti heti alusta alkaen ja on kyllä tsempannu mua aina etiäpäin, ku on pahalta tuntunu. Samassa veneessähän tässä seilataan ja yritetään räpiköijä etteenpäin.

                                                              SITTENKIN VALOA TUNNELIN PÄÄSSÄ?

Ens alakuun ku ei halunnu ees työkavereitaan tavata, niin nyt, puolentoista vuojen päästä, on tullu aika, että on niitä ihan ikävä. Siis ikävä!? Miten hullua! Minä, joka oon ollut töissä siellä sun täällä, erilaisissa työyhteisöissä, eikä koskaan jääny kaipaamaan yhtäkään, niin nyt tämä! Mutta minä oon täällä tuntenu, että mun paikka on täällä. Ja mulla on kivat työkaverit ja esimies! On mukava, että saa joskus olla niitten mukana/nähä niitä.

Tää uupuminen on ollu mulle kyllä NIIN KOVA PALA! Ei mulle ois tullu aikasemmin mieleenkään kirjottaa tämmösestä, mutta liekö sitte tämä aamutuntien syy vai mikä. Mutta sanon minä vaan, että tuntuupa hyvältä kirjottaa tämä auki. Siis tavallaan sanoa ääneen. Enkä varmaan oo ainu tässä maalimassa, joka on uupunut elämässään!?

Mutta miksi ihminen uupuu? Miksi minä? No näihin varmaan joku psykologi tai psykiatri ossais sanoa paremmin, mutta niin, empä oikein tiijä.....tai kylläkai minä tiijän omalta kohaltani, se on monien asioiden summa. Kun kuorma käy liian raskaaksi kantaa, niin sitä ei kestä. Mutta aika jännää... nyt tämä, ku mulla on viimeinkin asiat hyvin, niin perhe-elämässä ku työn puolellaki, siis kokonaisuudessaan "kaikki kondiksessa".
Mutta musta tuntu tosiaan vaan siltä, että minä oon tämän pelin heikoinlenkki! Ei oo ketään toista maalimassa näin surkeaa tapausta, ku minä oon! No, no, elä luulekkaan olevasi ainutkertainen tapaus, on niitä muitakin. Niinkö? :O Luojan kiitos!!! :)

Mutta tiijättekö, nyt en jaksa enää höpinöijä. Joten tämä tässä tällä erää... ja jatkoa? Eiköhän, ku on alakuun päästy :)

"... kulkuriksi syntynyt oon vainen, paljain jaloin kierrän maailmaa..."

Noinhan sitä eräässä laulussa sanotaan. Noin viiskytä vuotta sitten tänne maalimaan tulla tupsahin ja siitä lähtien oon tavalla tai toisella tässä maalimassa taapertanu etteenpäin ja... "...näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti...."!

Jaa, miksiköhän minäki "vanaha akka" innostuin tämmösestä "lokkaamisesta"... niin, siinä sitä onkin miettimistä! Pitkään oon jo miettiny, että olis mukava taas kirjottaa, ihan vaan omaksi huviksi. Joskus aikoinani, nuorena likkana, kirjottelin päiväkirjaa. Mutta äiti onneton meni lukemaan miun salasuuksia ja niinhän siinä sitten kävi,että tutaa sain eräistä asioista. Sillon kyllä aattelin, että nyt loppu mun "kirjailijan urani" :D

Mutta eipä siinä pitkään mennyt, ku olin taas uuvelleen kirjottamassa. Kirjoittelin useita vuosia päiväkirjaani elämästäni, mitä tapahtui. Mutta sitten elämä meni, sanosinko, hieman hankalaksi. Luin sitten kerran vanhoja päiväkirjojani ja osa tekstistä tuntui raskaalta ja suoraan sanottuna nololta, joten päätin polttaa kirjani takassamme! Ja niin tein! Minä tyttelihän oon vähän taipuvainen hävittämään menneisyyttäni polttamalla. Kun erosin aikoinani tyttärieni isästä, olin niin vihanen kaikesta, että otin ja poltin häähameeni! Aattelin, että tässä puvussa ei kukaan, EI KUKAAN,  ei edes tyttäreni, mee naimisiin!! Mutta olipa se helpottava kokemus :) Se oli kuin olisin päässyt ulos häkistä! Se vapauttava tunne! Olin jälleen vapaa elämään! 
Mutta enpä tiennyt mitä kaikkea tulevaisuus toisi mukanaan! Ja hyvä niin, TODELLA!! En ois kestäny, jos oisin tulevat tapahtumat tienny. Vaikka joskus tuntuukin siltä, että olis kiva tietää tulevaisuudesta, mutta on se hyvä, että emme aina tiijä tulevaa!

Tässäpä näin aluksi... jatkoa seuraa ;) .....